Heikki Grahn myöh.Kuusiniva. Kuvan omistaa Matti Kuusiniva.

Heikki Wilhelm Grahn myöh.Kuusiniva (Wilihen Heikka) syntyi Jongulla 20.8.1882. Hän oli viiden vuoden ikäinen Danielin muuttaessa Hetejärven kylään Kuikkalammille Vilhelään, niin kuin taloa myöhemmin alettiin kutsua isännän nimen mukaisesti ajan tavan mukaan. Niin myös naapuria, nykyistä Perätaloa kutsuttiin silloisen isännän nimen mukaan (Tuomas) Tuomaalaksi vielä 1950-60 luvulle saakka. Hänkin oli lähtöisin Jongulta järven vastakkaiselta rannalta talosta, joka tunnetaan nimellä Perä. Myöhemmin suvussa paljon käytetty Vilho-nimi juontuu varmaankin Danielin toisesta nimestä Wilhelm.   Suuri opinnälkä Heikillä oli jo nuoruudessaan varmaan kova opinnälkä. Sitä todistavat useat tallella olevat kurssitodistukset niin puusepän, kotitalouden, maamieskoulun, lääkärin ym. kursseilta. Luki kaikki joutoajat. Syödessäänkin hänellä oli aina sanomalehti toisessa kädessä! Edemmäs oli vaikea lähteä opiskelemaan, ei varmaankaan ollut rahaakaan liiemmälti ja tarvittiinhan talossakin työntekijöitä. Lieneekö siihen aikaan ollut vielä kiertokoulujakaan, vain mistä lienee alkujaan hänen erittäin hyvä ja kaunis käsialansa. Todellista ”kaunokirjoitusta”. Voi olla, että taito on jotenkin ”geeneissä”, näkyyhän tämä taito niin monen, varsinkin vanhemman polven käsialassa ja monen jälkipolvenkin. Toki hänen kirjoitustaitoaan ja kykyjään arvostettiin. Laatihan hän pesäkirjoja, kauppakirjoja, testamenttejä ym. On tullut useasti mieleen, että kuinkahan korkeakupuista silinterihattua hänen päähänsä olisi sovitettu, jos olisi ollut nykyiset opiskelumahdollisuudet

Jäsentohtori

Ei ollut lääkäriksi kouluttauminenkaan kovin pitkäaikainen, vaan taitoa riitti ahkeran lukemisen ja käytännön kokemuksen kautta. Tiedossani ei ole sitä, onko hän suorittanut ns. Samarialaisopiston kurssin Oulussa vai Helsingissä. Todistus on kyllä päivätty Helsingissä 1.4.1901. Heikki tuli laajalti kuuluisaksi murtuneiden ja katkenneiden käsien ja jalkojen korjaajana. Hän laittoi sijoiltaan lähteneet paikat kuntoon. Veti luiden päät kohdalleen, kun olivat katkenneet ja lastoitti ne taitavasti. Vaikeimmissa tapauksissa toimitti sitten sairaalaan kipsattavaksi.

Kysytty puuseppä

Vuoden kestävä veistokoulu antoi hyvän lisäopin taitavalle nikkarille. Monenlaista oli työkalua pirtin seinällä ja höyläpenkin laatikossa. Erikoisin työkalu oli rautainen höylä, jossa oli sarvia joka suuntaan. Teriä erikoisessa höylässä oli noin 80 kpl, jos oikein muistan. Höylän oli lähettänyt veljensä Johan (Janne) Amerikasta. Kun isäni Aappo rakensi oman pirtin vuonna 1930, Heikki nikkaroi ikkunat kaikkine karmeineen ja puitteineen, samoin ulko-ovesta lähtien. Olen monesti katsonut, että kestävät vertailun tämän päivän puuseppien tekeleisiin, vaikka niillä on työkalut eri luokkaa. Hän kierteli taloissa tekemässä sänkyjä, pöytiä, piironkeja, keinutuoleja ym. yli pitäjän rajojen. Melkoinen on se joukko, joka on laitettu viimeiseen leposijaan Heikin valmistamassa arkussa.

Innokas erämies

Metsästys ja kalastus olivat lähellä sydäntä. Olihan metsän anti tärkeä lisä ruokapöytään. Ansapyynti oli tärkein pyyntimuoto linnun ja jäniksen metsästyksessä. Melkoinen määrä metsoja ja teeriä päätyi Heikin konttiin hänen suustaladattavan luodikkonsa luodeista. Sattuipa kerrankin jossain Hanganvaaran kupeessa, että samaa metsoa oli samanaikaisesti kälpäämässä toinen tunnettu erämies, Karkuahon Lassi. Ampuminenkin sattui niin yhtä aikaa, että eivät tienneet toisistaan mitään, ennen kuin menivät saalista korjaamaan. Kyllähän siinä vähän kateltiin toisiaan, että miten tämä on mahdollista näin isoilla selkosilla. Hyviä kavereita kun olivat, riitaa ei tullut ja sopimukseen päästiin. Tieto ei ole säilynyt, kumman konttiin saalis päätyi. Muistan isäni kertoneen, että useat kerrat Heikki oli vanhollaan aamuyöllä tehnyt soitimelle lähtöä, ennen kuin oli hoksannut, että ei ole enää jaloissa voimaa, joilla pääsisi sydänmaalle.

Kalamies hän oli myös henkeen ja vereen. Lukuisa on se verkkojen ja rysien määrä, jotka hän kutoi ja rakenteli. Virittelipä joskus rysän Leppilammen kevätjäälle soidinteerien pyydykseksi. Ei ollut laiskan miehen hommaa kaivaa oja kalanpyyntiä varten Leppilammesta Kuikkalampeen. Pitihän työ tehdä ihan käsipelissä lapiolla ja kuokalla. Ei ole tietoa, tekikö hän työn ihan yksin vai oliko mukana apuvoimia. Ojalla on pituutta noin puoli kilometriä. Leppilampi oli siihen aikaan hyvin kalaisa, joten ojaan nousi keväisin runsaasti kalaa. Pyyntipaikka oli lähellä Kuikkalampea, joten kaloja ei tarvinnut kantaa Leppilammelta saakka. Vielä 1960-luvulla saatiin ojasta kalaa runsaasti.

Suojeluskuntalainen

Heikki oli myös hyvin isänmaallinen. Todistuksena on suojeluskunnan jäsenkirja. Kun venäläiskoneet kävivät pommittamassa Oulua ja koneet lensivät talojen yli, Heikki oli kiväärinsä kanssa pihalla tähtäilemässä. Ei tainnut tulla osumaa, koska yhtään konetta ei pudonnut ainakaan lähimaastoon.

Kuvassa edessä Daniel Wilhelm Grahn. Takana seisomassa hänen poikansa oik. Aappo Grahn myöh.Kuusiniva ja vas. Pauli Grahn myöh.Kuusisto. Aapon edessä vaimonsa Vappu os.Kontio sylissään vanhin lapsensa Aune (s.1925). Paulin edessä vaimonsa Tilda os.Jaurakkajärvi. Tildasta vas. Heikin vaimo Hilja os.Jokikokko sylissään poikansa Paavo (s.1925) ja edessään tyttärensä Elsa myöh.Kokko. Sitten oikealta vasemmalle Heikin ja Hiljan pojat Janne (Juho Aukusti) ja Antti. Kuvan omistaa Matti Kuusiniva.

Vahinkoja

Lieneekö ollut tarkoitus testata miehisiä kykyjä ennen varsinaista perheenperustamista vai mistä lienee johtunut, että melkein poikkeuksetta jollekin joka talosta, muutamassa useammalle veljeksistä, siunautui ”jauhosäkin” toimittaminen naapurin tyttärelle tai talon piialle. Näin kävi myös Heikille. Monenmoisia taitoja Eemeli-pojalle siirtyi varmaankin isältä, viisautta vaikka muille jakaa. Mutta jossakin suhteessa hän oli vähän erikoinen, kuten myöhemmin aikuisiässä saatiin huomata. Tästä joku kerran mainitsi Heikille, että miten Eemelistä mahtoi tulla noin erilainen kuin toisista pojista. Tähän Heikki oli vastannut, että olisikohan siinä touhussa ollut vähän kiireen vikaa.

Viimeiselle matkalle

Kesän kestänyt sairastelu vei voimat. Ei ollut enää voimia vastustaa kuumetta. Oli sula maa, kun hevonen valjastettiin reen eteen. Olihan kyyti siinä tasaisempi kuin kärryillä kivistä kärrytietä pitkin maantien varteen. Ei ollut enää apua ammattilääkäristäkään. Keuhkokuume vei viimeisetkin voimat.

Heikin nimikirjoitus perinnönjakokirjassa 6.10.1930